Roomassa on kapusiinimunkkien krypta, jonka kaikkien huoneiden koristeet koostuvat ihmisten luista (https://romesite.com/capuchin-crypt.html). Kryptassa vieraileva näkee tekstin: ”Mitä te olette nyt, me olemme olleet. Mitä me olemme, teistä tulee.” Tarkoitus ei ole aiheuttaa kävijöissä pelkoa tai ällötystä, vaan muistuttaa ihmiselämän rajallisuudesta.
Suomessa kuolema tuntuu olevan meistä kaukana, jos ei ole töissä sairaanhoidossa, vanhustentalossa tai kirkossa. Kuolema on eristetty laitoksiin ja siitä on tullut todella etäinen ja kliininen. Aina ei lapsia edes oteta enää mukaan hautajaisiin, eikä heidän kanssaan puhuta kuolemasta ja sen merkityksestä.
Raamattu kehottaa meitä kuitenkin muistamaan, että aikamme maan päällä on rajallinen. Jokainen meistä kuolee joskus, emmekä voi tietää, milloin oma hetkemme koittaa. Vaikka kuolema pelottaa, olisi hyvä käydä itsensä kanssa läpi keskustelu omasta kuolemasta, että olisi edes vähän valmistautunut siihen. Koskaan ei tiedä, mikä omassa tulevaisuudessa odottaa.
Esimerkkiä omaan kuolemaan valmistautumisessa on näyttänyt Demon Hunter -bändin laulaja-lauluntekijä Ryan Clark, joka on tehnyt alla olevan kappaleen omissa hautajaisissaan soitettavaksi (https://www.ccmmagazine.com/features/story-behind-the-song-demon-hunter-carry-me-down/).
Kristinuskossa kuolema on se hetki, kun sielu jättää kropan. Kuoleman jälkeen ruumis ei enää ole se rakas ihminen, jonka tunnemme, vaan silkka kuollut ruumis. Kun hautajaisissa rukoillaan kuolleen puolesta, ei tarkoiteta arkussa makaavaa ruumista, vaan sielua, joka ei enää ole läsnä. Tästäkin syystä hautajaiset eivät ole vainajalle, vaan hänen omaisilleen. Vainaja ei tarvitse hautajaisia.
Hautajaiset
Useimmiten ensimmäinen kosketus kuoleman kanssa tapahtuu iäkkään sukulaisen tai tuttavan hautajaisissa. Jos lapsena on sellaisissa ollut, ei välttämättä ole ymmärtänyt, mistä on kysymys, mutta on aistinut ympäröivän surun – monesti pieni lapsi alkaa itkeä hautajaisissa, koska kaikki muut itkevät.
Hautajaisten tarkoitus on tarjota kanava omaisten surulle. Arkku kappelin tai kirkon etuosassa kertoo siitä, että rakkaamme on nyt todella kuollut, oikeasti poissa.
Vaikka kulttuuri onkin onneksi vapautumassa, moni ei silti uskalla vielä näyttää suruaan arkisessa elämässä. Siksikin hautajaiset ovat tärkeät – ne ovat paikka, jossa suru kuuluu asiaan ja tavallisesti tunteiden näyttämistä välttelevät uskaltavat itkeä. Suurin tunnelataus liittyy usein kukkien kanssa sanottaviin jäähyväisiin, mitä ne sitten kenenkin kodalla ovat.
Surun lisäksi kristillisissä hautajaisissa on aina esillä myös toivon näkökulma. Jeesus nousi kuolleista ja ylösnousemisellaan voitti kuoleman. Hautajaisissa lausuttava uskontunnustus muistuttaa meidän muidenkin nousevan kuolleista aikojen lopussa. Samasta kertovat sanat, jotka pappi yleensä sanoo laittaessaan arkulle hiekkaa: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.” Jeesuksen tähden voimme toivoa näkevämme toisemme jälleen taivaassa.
Kuolemanjälkeinen elämä
Usko kuolemanjälkeiseen elämään on keskeistä kristinuskossa. Myös elämän aikana kristityn todellinen koti on taivaassa. Se ei tarkoita sitä, että koko elämä pitäisi viettää odottaen ja kaivaten kuolemaa, mutta on hyvä pitää asiat kunnossa Jumalan kanssa ja muistaa kuoleman koittavan jonain päivänä.
Emme voi tutkia, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu – se on täysin uskon asia. Kristinuskon sisällä on pari erilaista näkemystä siitä, mitä seuraa. Toisen mukaan sielu joutuu tuomittavaksi heti kuolemansa jälkeen ja tulee joko pelastetuksi tai joutuu kadotukseen. Toisen näkemyksen mukaan sielu menee välitilaan, tuonelaan, jossa se odottaa viimeistä päivää. Silloin Jeesus palaa tuomitsemaan elävät ja kuolleet ja päättää, mikä kenenkin loppusijoituspaikka on. Tämä jälkimmäinen näkemys vastaa sitä, mitä uskontunnustuksessa sanotaan.
Ihmisellä on kaksi mahdollista loppusijoituspaikkaa – pelastus ja kadotus, jotka vanhastaan tunnettiin taivaana ja helvettinä. Ihmisten ja kirkon suhtautuminen niihin on vuosisatojen aikana muuttunut paljon. Nykyisin on monia, joiden mielestä kaikki pääsevät taivaaseen, mutta on edelleen myös useita, jotka uskovat taivaaseen ja helvettiin.
Pelastus eli taivas merkitsee ikuista elämää Jumalan kanssa. Raamatun kuva taivaasta on kaunis, levollinen, lohdullinen ja onnellinen – suoranainen paratiisi. Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.’” (Ilm. 21:3–4)
Taivaaseen pääsee Jeesuksen tähden, uskomalla häneen ja hänen sovitustyöhönsä. Pelastus ei ole omaa ansiotamme, vaan se on armoa.
Kadotus eli helvetti merkitsee ikuista elämää ilman Jumalaa. Helvetistä on varsin värikkäitä ja mielikuvituksellisia kuvauksia (esim. Danten Jumalainen näytelmä) ikuisesti palavasta tulesta, hammasten kiristelystä ja kuolemattomista madoista. Oleellisinta siinä kuitenkin on, että olemassaolomme ja onnemme lähde, Jumala, ei siellä ole.
Kysymykset
- Kuuntele yllä oleva Demon Hunterin biisi. Millainen suhtautuminen kuolemaan siitä välittyy? Miksi laulun puhujan mielestä omaisten ei tarvitse surra hänen kuolemaansa?
- Millainen on mielestäsi hyvä kuolema? Perustele kantasi.
- Miten papin sanat: ”Maasta sinä olet tullut…” (jne) voivat lohduttaa omaisia?
- Millaista on taivaassa?
- Miten ihminen pelastuu eli pääsee taivaaseen?
Nettiripari 